Tämä päivä ei kai ole mennyt mitenkään ihmeellisesti, kävin koulussa ja menin terapiaan. Pitkästä aikaa musiikkiterapiassani oikeastaan tuli vain puhuttua asioista. Vaikka musiikkiterapeutillani olikin aikeena että hän laittaisi minut inspiroimaan pianolla (mitä en todellakaan osaa soittaa hyvin :''D). Siitä ei oikein kuitenkaan näyttänyt tulevan mitään,väsymykseni takia jonka takia se koko 45 minuuttia meni oikeastaan vain puhuessa asioista. Tunteista, olotilastani,väsymyksestä, koulusta...ja rakkaastanikin puhuimme hetken.Huomaan jollain tapaa että musiikkiterapeutilleni , on oikeastaan paljon helpompi puhua kun omalle hoitajalleni, vaikken terapeuteille, tai vastaaville osaa oikein puhuakkaan. En kovin monelle muullekkaan. Usein myös pelkään huolestuttavani kaikki,vaikka niin on tainnut jo käydä, ilman tahtoani. Omalla tavallaan sitä vihaa...tai ei vihaa, mutta ei siitä pidäkkään. En osaa vihata mitään, mutta olen myös huomannut että pidän hyvin harvoista asioista.
Terapiastani päästyä, kun kävelin bussipysäkille päin, näin siellä itseasiassa lauran istumassa. Purin pienesti huultani ja jäin vain hieman kauemmas seisomaan. Mieleni olisi tehnyt mennä puhumaan hänelle, hyvittää anteeksipyyntöä, ja paljon muutakin. Selvittää asiat hänen kanssaan. Jostain syystä en juuri sillä hetkellä vain pystynyt siihen. En tiedä. Bussini tuloonkin oli vain muutama minuutti, vaikka siitä myöhästyminen ei olisikaan niin haitannut. Jotenkin tilanne ahdisti, varsinkin jälkeenpäin. Sillä olisin todella halunnut mennä hänen luokseen, selvittää kaiken. Mutten vain pystynyt, en tiennyt mitä sanoa, en mitä tehdä asian hyväksi. Ja pian hän olikin jo lähtenyt ystäviensä kanssa, ja minun piti nousta luokseni tulevaan bussiin, ja palata koulun penkille, opiskelemaan . Vaikka se loppupäivän vähän oli mitä oli.
Nyt vain istun kotonani, kuuntelemassa musiikkia,minun on koko päivän tehnyt mieli kuunnella jotain, ja nyt sitä sitten teenkin. Tosin huomaan että musiikin kuuntelukaan ei kiinnosta niin paljoa. Siis musiikki on elämäni, se auttaa jollain tapaa lähes aina. Mutten vain osaa kuunnella enää mitään, en tiedä mitä kuuntelisi. Onko teillä koskaan ollut mitään saman tyylistä? Voin sanoa että omalla tavallaan, se on aivan kauheaa. Jaaa...sitten ajattelisin että voisin kertoa viikonlopustanikin vielä. Lähdin täältä Lappeenrannasta itseasiassa jo perjantaina. En edes mennyt sinä päivänä kouluun, minä en yksinkertaisesti vain jaksanut. En henkisesti enkäfyysisesti. Viikkoni kun ei muistaakseni mennyt mitenkään parhaalla tavalla, en edes ole siitä enää varma. Näin jälkikäteen olen ihan tyytyväinen siitä että jäin kotiin. Junamatkakin oli sen verran pitkä. Vaikka viimeisen tunnin aikana sainkin olla rakkaani kanssa samassa junassa, istuimme tosin lattialla kun emme löytäneet itsellemme sopivaa istumapaikkaa junasta, vaikka liput meillä molemmilla olikin. Ihan hyvin se matkai kai meni niinkin,tosin muistan kuinka häntäluuni meni hyvin kipeäksi, varmaan molemmilla meni.
Tampereelle asti pääsimme kuitenkin hyvin yhdessä, ja matkasimme bussilla äitini luokse. Ensimmäinen ilta taisi mennä halaillessa ja muussa, sain vihdoin nukkua rakkaani syleilyssä jälleen, se on jotain jota kaipaa joka kerta vain enemmän, niinkuin itse ihmistäkin
Seuraavana aamuna oli sitten coniin lähtö, nukuimme muistaakseni hieman myöhempää ja valmistelimme itsemme valmiiksi, joten olimme vasta kahdentoista aikana itse con-paikalla. Siellä kai tuli hetki kierreltyä ja tervehdittyä kavereita. En tiedä, kenenkään luokse ei oikein tullut jäätyä, jollain tyylillä tuli tunne kun olisin ollut häiritsemässä kaikkien conia. Lopulta se sitten meni siihen että ahdistuin, osaksi myös ihmisjoukkojen paljoudesta. Onko minusta siis käymään enää coneissa, kun ihmiset ahdistavat? Huomasin myös rikun ahdistuvan , ja olimme rakkaani kanssa sitten ahdistuneita. Kai silti ihan hyvin pärjäsimme, en tiedä.
Lopulta se meni siihen, että menimme vain läheiseen kauppakeskukseen oleilemaan. Missä oli hänen joitaan kavereitaan. Kai minä heihinkin pikkuhiljaa jotenkin pienesti tutustuin siinäpäivän aikana? Mukavilta vaikuttivat, ja voisin tavata heitä myöhemminkin :'3. Iltaa kohden kuitenkin paheni, kun palasimme con-paikalle. Hetken sielläkin oli ihan mukavaa, iltabileissä, ja näin muutaman tutun fursuittaajan joiden kanssa puhuin hetken. Mukavia ihmisiä hekin. Ja upeat fursuitit! Jenlayn soittaessa kuitenkin ne muutamat ensimmäiset kappaleensa,minua alkoi siellä tungoksessa jälleen ahdistaa.Sanoin rakkaalleni meneväni ulos, ja hän tuli mukaani. Minua todella ahdisti siinä vaiheessa, ja mieleni teki jopa itkeä. Rakkaani kuitenkin onneksi edes hiukan paransi oloaan, ja se auttoi kun hän ei jättänyt minua siihen yksin olemaan, vaikka häntä hetken yritinkin hätistää. Hän jäi silti tuekseni. Siitä minä taisinkin loppuillasta pyytää anteeksi, jotenkin minulle vain tuli siitä aivan kauhea olo. En minä häntä halunnut häätää luoltani, todellakaan. Tietenkin jäin katumaan sanojani, kadun niitä yhä. Varsinkin kun taisin saada niillä hänet tuntemaan itsensä edes jollain tasolla turhaksi, tai huonoksi. Ainakin hänkin näytti ahdistuneelta myös, ja se oli minun syytäni. En pidä siitä vieläkään. Joten kai kadun joltain osin sitä iltaa, koko päivää, kun näytin muille, tai hänelle ainakin ahdinkoni, ja pilasin rakkaanikin conin kenties siinä samalla? Tietenkään en voi olla aivan varma mitä hän ajattelee, ja puhuimme onneksi suunnilleen läpi tuon asian, silti minua yhä kaduttaa se...
Aluksi erään toisenkin ystäväni, erään Carlan piti tulla luoksemme vielä yöksi, muttei hän päässytkään Traconiin, joten vietimme yömme jälleen kahdestaan rakkaani kanssa. Tietenkin hänen vierellään on hyvä nukkua. Nukun monta kertaa paremmin kuin yksikseni. lauantai-sunnuntai yö ei tosin myöskään tavallaan mennyt aivan niinkuin olisimme kukaan toivonut. Rakkaani nimittäin heräsi yöllä siihen, kun joku asteli äitini talossa raskain askelin, kuulemma oli mennyt sen jälkeen vessaan, ja ollut siellä noin puolisentuntia. Sen jälkeen minäkin heräsin. Rakkaani oli ahdistunut jälleen, enkäihmetellytkään. Itseänikin ahdisti muttei kai läheskään niin paljoa. Mietimme olisiko sinne mennyt äitini? Mitä jos hän oli saannut kohtauksen ja kadonnut vessaan? Sieltä nimittäin kuului raskaampaa hengitystä jo. Dissosiaatio häiriöt eivät ole mukavia, varsinkaan niiden kohtaukset. Voin tehdä siitäkin joskus tarkemman postauksen , mutta katsotaan nyt. Menin kuitenkin hakemaan äitini kännykkää, ja oikeastaan kerkesin jopa soittamaan äitini sairaalalle, kysyäkseni apuja. Koputellessani sen vessan ovea hiljaa, kuulin sieltä vain matalamman mumahduksen, ja huomasin äitini nukkuvan vielä sängyssään. Huokaisin helpotuksesta, ja soitin sairaalalle sekä ilmoitin että kaikki on hyvin. Mutta oliko se kuitenkaan?
Menimme rakkaani kanssa takaisin nukkumaan, nukuimme jo pidempään, varmaan yhteentoista asti. Äitini oli jo hereillä, kai teki itselleen jotain aamupalaa. Kunnes hän huomasi vessan olevan lukossa, yhä. Säpsähdin pienesti mielessäni, ja kun äitini viimein sai oven avattua lukosta, jonkin sortin ruuvimeisselillä, sieltä paljastui lattialta hänen miesystävänsä. Jonkin sortin kohtauksen saanneena itsekkin? Säikähdin ja sekä rakkaani, että veljeni menivät auttamaan, jotta tuo saataisiin parempaan asentoon. Hän toisti olevansa kunnossa, mutta äitini huomasi...kuka vain olisi huomannut, ettei hän todellakaan ollut. Se tietenkin päätyi siihen että ambulanssilla jonnekkin sairaalaan vietäväksi. Minua todella ahdisti tilanne,minulla olisi ollut mahdollisuus saada hänet aiemmin hoitoonkin. Mutten tehnyt mitään. Rakkaani rauhotteli minua, kertoi ettei se ollut syyni, sillä en voinnut tietää, ei hänkään. Minua ahdisti silti, myös äitini puolesta, sillä itse en tietäisi miten kestäisin jos omalle rakkaalleni kävisi niin. En haluaisi edes ajatella. Äitini pysyi kuitenkin todella vahvana , vaikka huomasikin että hän oli murtumaisillaan, ihan syystä. Päivän aikana ahdistukseni onneksi kai laski hieman, aamuisesta tilanteesta, mutta coniin jäi menemättä. Vaikka aluksi sitä mietimmekin. Ehkä ihan hyvä vain että me vain lepäsimme kahdestaan sen loppupäivän, kunnes koitti aika jolloin molempien pitäisi lähteä, olihan sunnuntai kuitenkin jo. Seitsemältä lähtisi viimeinen junani. Jä lähdimme viimeiseen mahdolliseen bussiin, huonoin tuloksin. Nimittäin myöhästyimme siitä. Yritimme yhdessä miettiä mitä teimme, menimme kaupungillekkin , ja olimme varmaan tunnin, ehkä useammankin keskustan mäkkärissä, istumassa ja mietimme mitä teemme asialle. Sanoin hänelle että keksisin kyllä jotain, ja hän voisi jättää minut. Muttei hän halunnut tehdä sitä. Hän pysyi jälleen vierelläni. Kysyimme muutamalta tampereella asuvalta pääsisikö sinne, kun äitiäni en halunnut enää rasittaa. Vastaus kuitenkin kuului 'ei, anteeksi' ja meidän piti keksiä jotain muuta.
Lopulta Riku, kuitenkin kysyi äidiltään pääsisikö sinne, tuo vastasi että ei mielellään näin ei suunnittelematta, mutta päästi meidät kuitenkin avosyliin vastaan. Sinne matkamme siis jatkui, ja saisin vielä hetken rakkaani kanssa~
Matkasimme siis Helsinkiin, jossa olimme noin yhdentoista aikaan. Keskustasta metrolla vielä Myllypuroon, ja pääsimme lepäämään molemmat. Meidän oli molempien tarkoitus lähteä jo aamusta. Samaa matkaa hänen äitinsä kanssa. Minäkin olisin melkein kerennyt kouluuni.
Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun nukahdimme rakkaani kanssa uudestaan, ja nukuimme sillä tavalla pommiin. Lisäksi meni hyvin säädöksi, kun jäimme väsymystämme senkin jälkeen vielä makoilemaan, ja molempien piti käydä vielä suihkussakin. Hänen äitinsäkkin kerkesi jopa takaisin juuri kun olimme lähdössä. En pitänyt lainkaan siitä järkyttyneestä ilmeestä. Muttei hän siitä onneksi mitään ihmeempää sanonut kuitenkaan. Ja pian olimmekin jo lähdössä kaupungille.
Ennen junani lähtöä, joka lähti siis kahdeksan aikaan, meillä oli tarkoitus käydä vielä syömässä, rakkaani kanssa. Ja niin me teimmekin. Ruokailun aikana säin äitiltäni viestin, missä hän ilmoitti etten saa myöhästyä missään nimessä enää junasta, ja minun pitäisi vastata hänen viesteihinsä vaikka akkuni olikin lopussa. Vaikutti, tai oikeastaan oli hyvin hermostunut. Kuulemma lastensuojelu lähettäisi poliisit perääni jos myöhästyisin junasta. Yritin rauhoitella äitiäni, ja sanoin että ei hätää ja kerkeäisin junaani kyllä. Niin kerkesinkin. Lastensuojelu ilmoitus minusta silti jo kerettiin tekemään, ellei se sitten ollut joku vanha. Mietin vain syytä siihe, sillä se liittyi siihen kai jotenkin kun yövyin helsingissä. Karkaamis tyylinä? Kenties. Ja no koulumenestykseenkin se luultavasti liittyy, ja käsissäni sekä muualla kehossani oleviin arpiin. Siitä helsinki jutusta en vain tajua, miksi siitä tuli niin iso juttu? Vanhempani tiesivät kuitenkin kokoajan missä olin, ja että olin tulossa sieltä kotiin, heillä oli myös rakkaani vanhempien numerot. Minuun ei siihen muutamaan tuntiin, kun nukuin saannut yhteyttä, ja siitä tuli todella iso juttu. Myöhemmin sitten ilmoitin tietenkin olevani kunnossa, ja kai se meni siitä paremmaksi? Tosin jouduin tuon tarinan selittämään jo muutamalle aikuiselle ihmiselle, mutta ei sille kai mitään voi. Itse olen sotkuni aiheuttanut vai mitä?
Hyvästelyt rakkaani kanssa ovat aina yhtä kauheita, omalla tavallaan. Hänenkin sylissään oli jo tottunut nukkumaan, ja vaikka viikonloppu, tai koko viikko ollut mikään paras. Hänen kanssaan oli silti hyvä olla.
Itkin siis varmaan puolet junamatkasta, ja loput matkasta olin itkua pidätellen. Kotiin saavuttuani, isäni tuli jopa hakemaan minua juna-asemalta. Tosin nyt tuntuu että olisi ehkä kannattanut mennä bussilla, kun piti kuulla sitä huutoa ja valitusta, vaikka kai siihen aihettakin oli? Jos kuitenkin melkein poliisit olivat perässäni. Kotiin päästyäni suuntasin tietenkin huoneeseeni, ja olin siellä yksin koko loppu yön. Tuijotin kattoa ja halailin toppia, mikä tuoksuu vielä hyvin hyvin pienesti rakkaalle. Nukkunut en varmaan kuin muutaman tunnin, sillä minua alkoi taas ahdistamaan, kun mietin itsekseni illasta näitä kaikkia asioita. Vielä samalla kun olin rakkaastani huolissani , sekä ikävä. Asiaa ei kauheasti parantanut kun kuulin isäni avaavan yhä uuden ja uuden tölkin kaljaa. Onneksi hän ei kuitenkaan luokseni tullut. Kuin ehkä kerran?. Uneni tosin ovat jäänneet tälläkin viikolla enintään viiteen tuntiin, joten ei se kai niin paha ole. Väsyttää vain.
Olen kuitenkin päättänyt että jaksan eteenpäin, edes jotenkin sillä minulla on syitä miksi jatkaa, ja miksi jaksaa.~
Halit kaikille, ja pärjäilkää! yritän kirjoitella, ja saada tehtyä sen videopostauksen! c:
ps. Ajattelin että jos en saa videopostausta aivan heti tehtyä. Niin voisin tehdä muutamaan ihmiseen liittyvät postaukset, sekä jotain muuta erikoista, kuten menneisyydestäni, tai oikeastaan melkein mistä vain, ehdottakaa! Ja videopostaus heti kun lumia tulee ~ heei! c:
-Nobody
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti